EBC Trek päivät 6 & 7 -Jylhiä maisemia, vuorella kaatuneiden muistopaikka sekä koiran liittyminen jengiin

Kuudes päivä vaelluksella vietettiin taas lepopäivän merkeissä. Päivän ainoa ohjelma oli muutaman tunnin vaellus kukkulalle, jolta oli 360 asteen näkyvyys ympäröiville vuorille.

Matkalla nähtiin osa seuraavan päivän vaellusreitistä. Maasto näytti karulta, mutta kauneimmalta, mitä olen ikinä eläessäni nähnyt. Matkamme kauneimmat ja vaikeimmat päivät olivat alkamaisillaan.

Kävely kukkulalle oli haastavaa polkujen hiekan ollessa kuivaa ja juoksevaa. Kävelysauvat tulivat todelliseen testiin, kun yritti olla liukastumatta jyrkkää rinnettä alaspäin.

Huipulla tuuli kovaan ja pelkäsin putoamista yhä enemmän. Oikeastaan ensimmäistä kertaa koko matkalla minua kauhistutti toden teolla. Jalat luistivat jokaisella askelmalla ja koitin vain nopeasti löytää hyvän istumapaikan, johon voisin jämähtää syömään proteiinipatukkaani ja ihailemaan maisemia turvallisesti.

Matka alaspäin oli entistä haastavampi. Pyllähtelin vähän väliä hiekan liukuessa jalkojeni alta ja toivoin, etten loukkaisi pahemmin tai pahimmassa tapauksessa putoaisi alas koko kukkulalta. Ylihuomenna olisi odotettu Base Camp päivä, joten nyt ei olisi aikaa itsensä telomiselle.

Illalla matkanjohtajamme kertoi seuraavana päivänä olevan päivä, jota koko ryhmämme oli odottanut, no ei yhtä paljon kuin Base Campiin pääsyä, mutta paljon kuitenkin. Pääsisimme nimittäin vierailemaan Everestillä kaatuneiden muistopaikalla. Ensin olisi vain käveltävä pari tuntia alppiniityllä, jonka jälkeen olisi noin tunnin ylämäki Khumbu jäätikölle, helppo juttu.

Tässä vaiheessa tiedettiin jo, että johtajamme yltiöpositiivisiin sanoihin pitää sihtautua hieman kriittisesti: noin 5000 metrissä mikään ei ole enää vain helppo juttu, ei alkuunkaan. Maasto oli paljon vaikeakulkuisempaa kuin ennen. Välillä oli hetkiä, jolloin tasapainoteltiin ja hypittiin kiviltä kiville toivoen nilkkojen ja polvien pysyvän kasassa. Tunnin ylämäki tuntui taas siihen astisen vaelluksen pisimmältä, vaikka aikaisempina päivinä mäet olivat välillä kestäneet kolmekin tuntia. Jostain korkeuden ja viikon vaelluksen uuvuttaman elimistöni syövereistä löysin kuitenkin voimia: minähän näkisin sen muistopaikan, nyt ei ole aikaa luovuttaa.

Everestillä kaatuneiden muistopaikka oli kaikessa surullisuudessaan yksi vaikuttavimmista paikoista, joissa olen koskaan vieraillut. Taas kerran maisemat olivat kauneimmat, mitä olen ikinä nähnyt. Oli uskomattoman koskettavaa kierrellä muistomerkkien välillä kaatuneiden tarinoita ja heidän läheisten muistokirjoituksia lukien. Löytyi niin Scott Fischerin ja Rob Hallin tapaisten tunnetuiden vuorikiipeilijöiden muistopaikkoja, kuin myös sitten sherpojen ja vähemmän tunnetuiden kiipeilijöiden.

Nuorin kuollut oli vain neljävuotias. Olin niin shokeraatunut niin pienen tytön muistomerkin löytämisestä, että kävin kysymässä matkanjohtajalta, miten ihmeessä kukaan on päästänyt neljävuotiasta maailman korkeimmalle vuorelle. Matkanjohtaja epäili lapsen kuolleen Base Camp trekillä, ei niin pientä sentään päästettäisi kiipeilemään vuorelle itsessään. No hyvä niin, vaikka kyllä neljävuotiaan tuominenkin trekille, joista kaikki hyväkuntoiset aikuisetkaan eivät selviä, soittaa hieman hälytyskelloja. Oli miten oli, paikka todellakin avaisi silmät ja pisti miettimään. Tuskin kukaan ryhmästämme siitä kuivin silmin selvisi.

Everestillä kaatuneiden muistopaikalla saimme jengiimme mukaan kulkukoiran, joka myöhemmin ristittiin Lindseyksi. Lindsey tulisi olemaan mukanamme seuraavat päivät seuraamassa meitä elämämme suurimpiin haasteisiin, näyttämässä tietä ja lohduttamassa kun harmittaa.

Loppumatka Lobucheen meni kerrankin hiljaisissa merkeissä, vihattua nepali flattia tuskallisesti taivaltaen. Illalla tehtiin vielä korkeuteensopeutumislenkki läheisen kukkulan päälle ja nähtiin Everest Base Camp ensimmäistä kertaa. Naureskellen mietittiin, että se näyttäisi olevan aivan kulman takana. Ei se ollut, voin kertoa.

Päivä 7 Dingboche – Lobuche: 5h, 7km, 4900m