Everest Base Campin valloitus

Näin suurinpiirtein kuukausi Everest Base Campin valloituksen jälkeen ei voi enää täysin vakavalla naamalla miettiä tätä elämäni kamalinta, ja jälkikäteen ajateltuna melkoisen surkuhupaisaa, päivää. Päivään oli pakkautunut aivan överimäärä jännitystä ja odotusta, eikä yli 5000 metrissä enää jalkakaan mennyt toisen eteen samalla tavalla, kuin parituhatta metriä alempana. Ja jos jollekin ei ole vielä tullut selväksi, kärsivällisyyden ei voi sanoa kuuluvan varsinaisesti ihan suurimpiin vahvuuksiini.

Jo ensimmäisten metrien jälkeen alkoivat ongelmat yhden ryhmäläisistä liuskastuessa kiveltä pieneen puroon. Mitään ei käynyt, ja jälkikäteen tästä saatiin hyvät naurut Fish in the water -sisäpiirivitsin mukaisesti. Siinä tilanteessa vaan ei naurattanut. Eikä missään tragikoomisessa tilanteessa sen jälkeenkään.

Päivä alkoi jäätikkösolan läpi kävelemisellä monen muunkin ihmisen tavoin. Koko matkalla ei ollut näkynyt montakaan ihmistä ryhmäläistemme lisäksi, mutta yhtäkkiä niitä olikin ihan hirveästi. Ryhmässä kuitenkin vallitsi outo hiljaisuus: kaikki keskittyivät pelkästään suoritukseen.

Pikkuhiljaa kuitenkin tuntien kuluessa jengin ärsytys- ja turhautumiskäyrät lähtivät varmaan nousuun. Maasto oli jopa paikallisilla standardeilla oikein harvinaisen ärsyttävää. Mäet olivat pitkiä ja huonokuntoisia. Polkuja ei pahemmin ollut, joten matka meni suireksi osaksi kiveltä kivelle tasapainotellessa. Välillä, jos polku löytyi, sijaitsi se jyrkänteellä, oli sen hiekka juoksevaa ja ihmisiä oli ruuhkaksi asti odottelemsssa omaa vuoroaan uhmata kohtaloa ja yrittää kävellä polulla tippumatta hyiseen virtaan alapuolella. Kuuluisaan nepalilaisittain tasaisen kategoriaan näitä mäkiä ei enää voinut laittaa, vaikka matkanjohtaja muuta uskalsi vielä aamulla väittää.

Lounaalle päästyämme olimme jo niin finaalissa, kuin vain ihmiset voivat olla. Matkanjohtaja oli taas antanut ymmärtää alkumatkan olevan helpompi, kuin se oikeasti olikaan. Ketään se ei yllättänyt, mutta kaikkia ärsytti.

Joku päätti myös lisätä kauhukertoimia kertomalla kuulleensa vastaantulijalta jonkun kuolleen edellispäivänä Base Campiin. Toinen ryhmäläinen taas oli kuullut jonkun kuolleen uupumukseen päivän jälkeen. Ihan kevein mielin, ilman huolen häivää, lähdettiin siis patikoimaan jäljellä olevaa muutaman tunnin matkaa Everestin perusleiriin. Juu ei tosiaankaan.

En rehellisesti kävellyt lounaspaikalta kymmentä minuuttia kauempaa, ennen kuin olin taas aivan loppu. Koska tiesin, että Base Campiin on vielä tuntikausien matka, ja takaisinkin pitäisi päästä, aloin panikoimaan.

Ohuessa ilmassa ja jäätävässä viimassa tulee muutenkin helposti hengenahdistusta, mutta kun siihen lisätään myös pikajunan lailla lähestyvä paniikkikohtaus, on kaikki katastrofin ainekset ilmassa.

Minulla oli jo Suomessa laadittu suunnitelma paniikin varalle: iltaisin Netflixistä ladatut Gossip Girl jaksot sekä mukaansa tempaava dekkari rauhoittavat varmasti, matkan varrella taas Harry Potter äänikirjat. Vaan eivät tehonneet Potterit tällä kertaa. Kehoni stressilevelit olivat jo suurin piirtein Everestin huipun tasolla. Olin hirveässä ylikuormitustilassa enkä pystynyt keskittymään edes itselleni maailman tutuimpaan ja turvallisimpaan tarinaan. Kaikki voimat menivät siihen, että sain siirrettyä jalan toisen eteen ja pysyttyä reitillä.

Pelastushelikopterit pörräsivät yläpuolellani ja vaihdoin sadut Spotify listaani. Keksin, että jos laulan, saan pidettyä paniikin ja itkun loitolla. Spotifyn sekoitus ei kuitenkaan ollut puolellani ihan niin kuin olisin toivonut: tsemppikappaleiden sijaan kuulokkeistani pauhasi Juice Leskisen melankoliset luritukset toinen toisensa perään. Olin liian väsynyt edes vaihtaakseni kappaletta. Mahdoin olla surkea näky.

Maasto oli taas huonokuntoista, mutta onneksi Lindseyksi nimetty kulkukoira käveli edelläni tietä ja hyviä jalansijoja näyttäen. Vastaantulijat tsemppasivat kehumalla ja kertomalla, että Base Camp olisi jo aivan lähellä. En uskonut heistä yhtäkään, sillä Base Camp oli näyttänyt olevan lähellä jo kuusi tuntia sitten. Ja koska koko päivä oli ollut yhtä ”koska ollaan perillä” -jankkausta, enää en jaksanut. Tulkoon Base Camp kun tulisi.

Kun vihdoin sain tieni Base Campiin taisteltua, olin saavuttanut suorituskykyni ehdottoman maksimipisteen. Purskahdin itkuun yrittäessäni laittaa poikaystävälleni ääniviestiä. En onnistunut. Päätäni alkoi särkeä enemmän kuin koskaan ennen. En saanut silmiä pidettyä kunnolla auki. Noniin, nyt se vuoristotautikin sitten iski, tämä tästä vielä puuttui, ajattelin. Oppaani kuitenkin kertoi päänsärkyni johtuvan tasan vain uupumuksesta, ei minulla mitään hätää olisi. Mutta tosiaan, on sitä ilmeisesti uupumukseenkin ihmiset kuolleet.

Halusin jo pois Base Campista, mutta jos jonkin asian olin päättänyt, oli se, että ilman onnistunutta kuvaa en perusleiristä lähde. Siinä sitten hammasta purren yritin näyttää iloiselta poseeratessani Everest Base Camp merkillä. En tiedä puuttuiko kohtalo peliin, sokaisiko aurinko kuvaajan vai mitä ihmettä kuvaushetkellä tapahtui, mutta tässä on virallinen Everest Base Camp kuvani, olkaa hyvät:

Ja jos menomatka Everestin perusleiriin oli yhtä helvettiä, takastulomatka oli vielä tuplasti pahempi. Pysähdyin oppaani kanssa vähän väliä lepäämään keksi- ja vesitauolle. Takaani kuulen ryhmämme brittimamin huutelevan asioita, jotka ovat tätä päivää helpompia: synnytys, maratoni, Kilimanjaron vallotus…

Olin takaisin majapaikassamme noin viiden aikaan illalla, suurin piirtein 11 tunnin kuluttua siitä, kun aamulla olimme lähteneet matkaan. Menin suoraan sänkyyn ja heräsin vain hetkeksi illalliselle, josta palasin nukkumaan.

Base Camp päivä oli vaatinut todellakin veronsa, sillä seuraavana aamuyönä neljän aikaan matkanjohtajamme herätellessä meitä uuteen nousuun Kala Pattarille, päätämme huonetoverini kanssa vain kääntää kylkeä. Vain muutama ryhmästämme kykeni lähtemään mukaan. Hekin itkivät ja oksentelivat matkalla rasituksen takia, ja koko päivän vaelluksen jälkeen yksi joutui turvautumaan lääkärin hoiviin kunnon romahdettua totaalisesti.

Tässä vaiheessa matkaa vannoin itselleni, etten enää koskaan halua kuulla Mount Everestistä tai mistään muustakaan vuoresta. Nyt kuitenkin kuukauden päästä paluusta luen Everest aiheisia kirjoja ja katson dokkareita ihan uusin silmin. Katson niitä täynnä ylpeyttä ja inspiraatiota: tuolla perusleirissä minäkin olen ollut. Minä oikeasti pystyin siihen. Minä oikeasti pystyn mihin vaan.

Paluumatkalla tsemppasimme vastaantulijoita, aivan kuten meitäkin oli tsempattu menomatkalla. Base Camp päivästä inspiroituneena keksimme laulun Lhotse will fuck you up, jota esitimme viulun säestyksellä kaikille, jotka jaksoivat kuunnella tai vaan eksyivät väärään paikkaan väärään aikaan. Olo parani ja tunnelma keveni askel askeleelta mitä alemmas päästiin. Korkeammalla kadonnut hymyni leveni hetki hetkeltä leveämmäksi: kohta pääsen lämpimään suihkuun ja melko pian myös omaan sänkyyn. Ajatus näistä normielämässä itsestäänselvyyksinä pidetyistä asioista ei ole koskaan tuntunut ihanemmalta.