EBC Trek Päivä 2 – Hui, mitä riippusiltoja!

Heräsin toisena vaelluspäivänä hirveään meteliin. Kuulin ryhmämme brittimamin voivottelevan kovaan ääneen seinän toisella puolella sitä, miten hän ei ole nukkunut hetkeäkään koko yönä. Syynä kuulemma rotat, joita vilisevät katolla, seinissä ja vaikka missä. Ei ollut pötypuhetta, kun luin seinien teahouseissa olevan paperia, ajattelin. Otan rottainfon rennosti. Niin kauan, kun rotat ovat poissa silmistäni, ovat ne myös pois mielestäni. Päätän kuitenkin tästä lähtien alkaa pitää laukkuja huoneessamme visusti suljettuina.

Toisesta vaelluspäivästä oli povattu yhtä haastavimmista. Lisäksi se tapahtui ilman matkanjohtajaamme, hän kun oli vielä osan ryhmästä kanssa keskellä ei mitään odottamassa helikopterikyytiä. Puikkoihin oli pistetty pari, onneksi pätevän oloista, opasta/harjoittelijaa.

Toisen päivän vaelluksen haastavuudessa ei ollut kyse vielä korkeuden tuomista haasteista. Päivästä haastavan teki sen sijaan vaelluksen pituus, ylämäkikeskeisyys sekä armoton aurinko.

Päivän teemana olivat ehdottomasti riippusillat. Niitä tulisi olemaan tällä matkalla neljä kappaletta, joista ainakin yksi on ihan järjettömän korkealla. Olin todella korkeanpaikankammoisena ihmisenä pelännyt tätä osaa matkasta etukäteen jo aivan vietävästi. Pelkäsin, etten uskaltaisi astua riippusilloille, että hermostuisin niiden heiluttajiin tai että päättäisin epätoivoissani kontata ne.

Sillat todella olivat pitkiä, korkealla ja ne heiluivat ja pomppivat niin, ettei pystyssä meinannut pysyä. Olin lähes shokeeraantunut siitä, että pelkäämisen sijaan todella nautin silloilla kävelystä ja yhdestä selvittyä oikein odottelin jo seuraavaa. Hihittelin kuin pikkutyttö ja pompin vähän itsekin. Pyysin kavereita ottamaan kuvia todisteiksi. Tätä ei kyllä muuten kukaan kotipuolessa uskoisi.

Vaellustiimimme lauloi matkalla Baby Shark –nimistä lastenlaulua kuin hittibiisiä konsanaan ja aina kun joku jäi jälkeen joukosta, kuului takaata päin hihkaisu ”fish out of water”. Takaisin jengiin päästyä oli tärkeää ilmoittaa asiasta huutamalla kovaa ”fish back in the water”. Koska matkaa kesti lähemmäs kymmenen tuntia ja meininki oli melko levotonta, oli välillä parempi pistää napit korville ja äänikirja taustalle pyörimään. Ylämäetkin menivät paljon nopeammin Eve Hietamiehen Hammaskeiju kirjan tapahtumille naureskellessa.

Ja ylämäkeä, sitä sitten riitti. Jyrkkää mäkeä kesti tunti toisensa perään. Aina, kun olin varma, että mäen huipun on oltava lähellä, alkoi kulman takaa uusi nousu. Aurinko paistoi, oli kuuma ja päätäni särki. Tuntui, kuin olisin saanut auringonpistoksen. Tajusin unohtaneeni pakata lippiksen mukaan ja koitin virittää huivista päälleni edes jonkinlaista suojaa. Olin onnellinen, että aurinkorasvaa sentään muistin laittaa, vaikka ilmeisesti naamani ei enää aivan täysin siltä näyttänytkään.

Juuri, kun ylämäkeä oli kulunut niin kauan, että päätimme aloittaa minun lumipantteri karkkipussin sekä kioskin sipsivalikoiman voimin eväsretken energiatason palauttamiseksi, vinkkaa joku kurkkaamaan puiden taakse. Ja mikäs sieltä pilkistääkään: Namche Bazaar, suurin vuoristokaupunki Everest Base Camp trekin varrella. Kaupunki täynnä mahdollisuuksia. Meille mahdollisuudet tarkoittivat tällä kertaa saksalaisen leipomon taivaallista porkkanasuklaakakkua pienten päiväunien jälkeen.

Illalla muiden mentyä nukkumaan (n. klo 19.30), päätimme vielä huonekaverini kanssa haastaa oppaat hulvattomaan korttipeliin. Huomenna olisi lepopäivä, joten vielä olisi hetki aikaa hauskanpitoon.

Päivä 2: Phakding – Namche Bazaar n. 12km, 9-10h, 3440m.