Terveiset Everest Base Camp trekiltä

Namaste ja pikaiset terveiset Everest Base Camp trekiltä! Muutama päivä sitten se sitten tapahtui, ihana ryhmämme valloitti Base Campin, minä mukaan lukien. Voisi siis kai sanoa elämän hymyilevän. Hymyilisi, ellei muisto Base Camp päivän vaikeudesta ja raadollisuudesta olisi vielä liian voimakkaasti mielessä.

Noin pari viikkoa sitten matkanjohtajmme hakiessa minua lentokentältä, kertoi hän vaelluksen olevan 60 prosenttisesti henkisestä jaksamisesta kiinni. Loput 40 prosenttia onkin sitten sitä kunto-osuutta. Kaikista suurinta roolia vetää luonnollisesti sopeutuminen ohueen vuoristoilmaan.

Johtajamme kertoma on tähän asti pitänyt paikkaisansa vähän turhankin hyvin. Kuluneet pari viikkoa ovat siis olleet itselleni enemmän henkinen, kuin fyysinen prosessi. Ohuessa ilmassa ihmiskeho eikä mieli enää toimii totutun mukaisesti, ja kuten itse olen huomannut, minusta tulee vuoristoilmassa ihan överitunteellinen.

Ensimmäiset päivät olivat ihania. Vaellus oli niin uusi juttu, että muutaman tunnin loputon ja jyrkkä ylämäkikin tuntui uudelta, ihanalta ja inspiroivalta. Neljäntenä päivänä ylämäet ja loputtomat vaellukset alkoivat hieman kyllästyttää, viidentenä jopa suututtamaan. Viidentenä päivänä rikoin puhelimeni istumalla sen päälle (kenelle oikeasti käy niin..) ja henkistä kanttia vaati kääntää tilanne maailmanlopusta, no ei tosiaan voitoksi, vaan siedettäväksi tilanteeksi. Ihanat ryhmäläiset onneksi saivat taas nauramaan hauskoine kännykänrikkoutumistarinoineen, haleineen ja karkkeineen.

Puurajan yläpuolelle mentäessä mielikuvitusta ja pokkaa vaati etsiä puskapissapaikka (hyvässä tapauksessa) saniaisten ja kivien joukosta toivoen, että ihan koko maailma ei näe kyseistä toimitusta. Huonot yöunet saivat usein olon itkuiseksi ja koti-ikävä oli välillä järjetön. Kaikki nämä tilanteet tuntuivat kuitenkin lastenleikiltä muutaman päivän takaiseen Base Camp päivään verrattuna.

Base Camp päivä oli nimittäin paha. Se oli täydellinen mind game. Base Campin, tai tarkemmin Base Campista alkavan Khumbu Icefallin, nimittäin pystyi näkemään jopa 7 tunnin matkan päähän, ja se näytti siltä kuin se olisi aivan kulman takana. Mutta ei se ollut. Ja se ei siitä vaan tuntunut lähenevän vaikka kuinka taisteli askelta toisen eteen.

Fyysisesti olen taas sopeutunut vuorille täydellisesti. Tuntuu, kuin joku Himalajan ihme olisi tapahtunut keholleni. Ryhmäläiset ovat sitä mieltä, että suonissani täytyy virrata sherpojen verta. 3800 metrissä nimittäin elimistöni happipitoisuus oli 97% siitä mitä se olisi merenpinmalla, 4200 metrissä taas 93% ja suurinpiirteun 5000 metrissä 87%.

Hyvästä sopeutumisesta johtuen Base Camp päivää lukuunottamatta vaellukset eivät olleet minulle fyysisesti mitenkään ylivoimaisia. Viimeisiä päiviä lukuunottamatta harvoin edes hengästyin kunnolla. Edes polvet eivät ole vihoitelleet kunnolla kertaakaan.

Nyt ollaan jo hyvällä vaudilla matkalla alaspäin. Jo nyt on selvää, että tämä matka on ollut niin henkisellä kuin fyysiselläkin levelillä vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt. Matkanjohtajamme muistutti vaikeina hetkinä tämän olevan se juttu, mitä muistellaan lämmöllä 20 vuoden päästä, ja minkä muistoista saadaan energiaa elämään. Toivotaan, ettei siihen ihan niin kauaa mene haha.

Meillä on nyt ihana Everest perhe, jonka kanssa siemaillaan juuri parhaat päivänsä nähnyttä punaviintä teahousen ravintolassa. Nostamme maljan hauskoille hetkille, kamalille Base Camp ja Kala Pattar päiville sekä sille, että kaikesta mahdollisesta selvittiin hyvällä huumorilla yhtenä ryhmänä. On viimeinen ilta vuorilla, olemme siis todellakin tämän ansainneet.

Anteeksi kaikista mahdollisista kirjoitusvirheistä, tämä päivitys on vähän peliä aikaa, rahaa, nettiä ja akkua vastaan. Parempaa päivitystä sitten merenpinnan tasolta.