EBC Trek päivä 3 – Lepopäivä

Kolmas päivä Everest Base Camp trekillä oli lepopäivä. Sanaa lepopäivä voisi kutsua melkein suurimmaksi huijaukseksi trekin varrella. Paino sanalla melkein, sillä suurin huijaus ehdottomasti oli termi Nepali Flat, joka tuli tämän jälkeisinä päivinä aivan liian tutuksi. Kylmät väreet tulee vieläkin sitä ajatellessa, ”lepopäiviä” sen sijaan muistelen ihan lämmöllä.

Lepopäivä ei siis vuorilla vaeltaessa tarkoita täysin lepäillessä vietettyä päivää (harmi), vaan kyse on korkeuteen sopeutumisesta, ja sen eteen on työskenneltävä. Vuoristotaudin välttämisessä hitaan etenemisen sekä riittävän nesteen juonnin (yli 4 litraa päivässä) lisäksi hyödyllistä on vaeltaa päivällä ylös ja tulla illaksi alemmas nukkumaan. Näin tehtiin välillä päivän vaeltamisen jälkeenkin, mutta jokaisen saavutetun korkeuskilometrin jälkeen sopeutumiseen käytettiin yksi ylimääräinen päivä.

Päivämme alkoi siis suurinpiirtein samalla tavalla, kuin muutkin päivät. Ainoana erona oli pakkaamisrumbalta välttyminen sekä tieto siitä, että olisimme takaisin majapaikassamme jo lounasaikaan.

Kiipesimme pari tuntia ylöspäin Namche Bazaaria ympäröiville kukkuloille. Matkalla oli melko pilvistä. Pilvien väistyessä huomasi kuitenkin, että lumihuippuisia vuoria on näkyvissä lähes jokaisessa ilmansuunnassa. Kukkulan huipulla pysähdyimme teelle, tai tarkemmin sanottuna kuumalle Gimger-Lemon-Honey juomalle, johon koko ryhmämme oli rakastunut, ja jota olimme juoneet päivittäin niin monta kuppia, että ei varmaan flunssat vaivaa vielä seuraavassa elämässäkään. Siinä juodessamme ja seurustellessamme yhtäkkiä koko pilviverho väistyi, ja yllätykseksemme näimme edessämme maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin, ensimmäistä kertaa. Kohtaus oli ohi reilusti alle kymmenessä sekunnissa, mutta sai silti jokaisen oikein erityisen hyvälle tuulelle. Tätä näkyähän me olimme tänne tulleet todistamaan.

Vaelluksen jälkeen uskallauduin elämäni kylmimpään suihkuun ihan vain siksi, etteivät pyyhe tai pestyt vaatteet tämän korkeammalla enää kuivuisi tarpeeksi nopeasti. Vesi tuli varmaan joltain niistä lumihuippuisilta vuorilta, jotka nähtiin aiemmin. Se oli niin kylmää, että pää alkoi särkeä, kun oli hetkenkin suihkun alla. Sydän tykytti kuin viimeistä päivää ja välillä suusta pääsi kiljaisu, vaikka kuinka yritti olla hiljaa. Vaikka suihku todellakin virkisti, vannoin itselleni sen olevan viimeinen suihku, jota päin edes katsoisin, ennen kun ollaan turvallisesti takaisin Kathmandussa. Ja mainittakoon, että vaellusta oli vielä yhdeksän päivää jäljellä.

Lounaalla kohtasimme ihanan yllätyksen: helikopteria odottamaan jäänyt osa ryhmästämme, matkanjohtaja mukaan lukien, käveli ruokailutilaan. He olivat vihdoin ja viimein saaneet meidät kiinni, ja tästä lähtien saisimme jatkaa matkaa yhtenä ryhmänä.

Myöhemmin iltapäivällä vasta Namcheen saapunut osa ryhmästä lähti tekemään korkeuteensopeutumislenkkiään samaan paikkaan kuin me aamulla, me muut taas lähdimme suklaaporkkanakakkua syömään, shoppailemaan ja leffailtaa viettämään.

Yhdessä Namche Bazaarin kahviloista näytettiin nimittäin yksi parhaista dokumenteistä, jonka olen ikinä nähnyt. Dokkarin nimi on Sherpas -The true heros of Mount Everest ja sen voi katsoa täältä. Dokumentti kertoo sherpojen, eli tässä tapauksessa länsimaalaisia kiipeilijöitä avustavien paikallisten, vaarallisesta työstä. Siitä, miten he oman hengenlähdön uhalla auttavat, välillä kokemattomiakin, kiipeilijöitä Mount Everestin huipulle. Ja siitä, miten heidän perheensä ovat aina peloissaan, ettei sherpaksi lähtenyt perheenjäsen enää töistä palaakkaan. Erityisesti se kertoo siitä, kuinka arvostettuja sherpat ovat paikallisten keskuudessa, ja kuinka heidän pitäisi olla koko maailman tietoisuudessa. Lähes kukaan ei pääsisi Everestin huipulle ilman heidän suurta työpanosta.

Dokumentti oli niin silmiä avaava ja tunteita herättävä, että siitä riitti puhuttavaa koko loppuillaksi. Jo Everest dokumentin katsominen matkalla Everestille oli iso ja siisti juttu, mutta kun matkanjohtajamme kertoi meidän hyvällä tuurilla pääsevän vielä teelle jo 21 kertaa Everestin huipulla käyneen, ja dokumentistakin tutun, Apa Sherpan kanssa, repesi riemu täysin. Sai taas mennä nukkumaan leveä hymy huulilla ja täynnä odotusta tulevasta. Ei tämä lepopäivä ainakaan ollut hassumpi kokemus, vaikka ei niin tullutkaan lepäiltyä.